Pakinat

JUHANI KIRPILÄN PAKINA KAUNEUS JA TERVEYS LEHDESSÄ 9/1980.

Alkukesän eräänä perjantaiaamuna tankkasin autoani. Tuttu asemanhoitaja siinä bensiiniä loruutellessaan kysyi, että maallekos sitä taas? – Minä vastaamaan, että kyllä, muttei huvilalle suinkaan. Tänään pitäisi kiertää viisi taidenäyttelyä, huomenna jatkaa Kuopion suunnassa toiset viisi ja vielä sunnuntaina ennen kotiinpaluuta vilkaista ainakin neljä näyttelyä. Tankki tuli täyteen. Asemanhoitaja hetkutti letkua ja totesi ystävällisesti, mutta painokkaasti: - Huvinsa kullakin!

                      Taidekesän ehdoton kohokohta vietettiin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna Kangasalla. Siellä oli sikäläisen taidemaalarin Einar Ilmonin (1880–1946) 100-vuotisnäyttely.

                      Ilmoni oli erittäin hermoherkkä, koko hänen perheensä ja ympäristönsä oli yhtä herkkää. Ennen sotia heitä estoitta kutsuttiin ilmeisesti hulluiksi, vaikka he vanhan kulttuuriperheen jäseninä nauttivatkin arvonantoa kotipaikkakunnallaan. He mieluummin ruokkivat laumaa villiytyviä kissoja ja jakoivat pitäjän parempiosaisilta vaivihkaa saamansa ruoka-avun todella köyhille. He näet kuuluivat ns. kainoihin hienoihin köyhiin, jotka mieluummin eleettömästi näkivät suoranaista nälkää – ainakin sota-aikana – kuin vastaanottivat apua vaurailta naapureilta.

                      Isä oli ollut hyvinvoiva piirilääkäri, mutta kaikki viisi lasta olivat mitä suurimpia originaaleja. Harva ymmärsi elinaikana Einar Ilmonin taidetta. Se oli niin syrjäänvetäytyvää ja niukkapiirteistä. Ei hän monia näyttelyitä pitänyt, myyminen oli muutenkin vaikeaa. Hän katsoi taulujansa osaksi sielustaan, ja sitähän ei tuntemattomille voi myydä, ei edes nälässä. Hänen tuotantonsa käsittää kaikkiansa arviolta 400 maalausta ja piirrosta, eivätkä nekään ole ns. suurta yleisöä kovin puhuttelevia. Pikemminkin symbolistisia, elämälle melko vieraita akvarelleja ja niukkavärisiä luonnoksia; harvemmat signeerattuja taiteilijan mielestä täysin valmiita töitä.

                      Ilmonin onneksi hän sai muutaman ymmärtäjän taiteelleen jo varhaisessa vaiheessa, useimmat heistä lääkäreitä. Korvaprofessori Håkan Gadolin kirjoitti Ilmonin elämäkerran. Professori Niilo Heinänen vastasi nyt pidetystä 100-vuotisnäyttelystä. Heidän hallussaan aikanaan oli ehkä vajaa neljännes Ilmonin koko tuotannosta. Gadolin tarjosi ennen kuolemaansa merkittävää osaa hallussaan olleesta Ilmonin tuotannosta Tampereen kaupungille, joka varsin kohtuuhinnalla näin olisi saanut hienon kokoelman. Mutta eipä kelvannut. Nyt eri tahoille hajonnut kokoelma oli kenties viimeistä kertaa vielä saatu esille. Kaikkiaan Kangasalla oli nähtävissä satakunta Ilmonin akvarellia ja öljyä. Valitettavasti vain kolmen päivän ajan. Toivoa täytyy, että tämä näyttely saataisiin vielä myöhemmin koottua uudelleen ja esitettyä suuremmilla paikkakunnilla runsaslukuiselle yleisölle. Ilmonin taiteen laatu kestää ja ansaitsisi sen.

                      Kangasalan vanha kirkko verikivineen näyttää ulkoapäin täysipainoiselta nähtävyydeltä. Sisällä paljastuu, että entistäminen on tehty melko karmeasti. Lieneekö tulipalo tuhonnut välillä liian perusteellisesti. Mutta ympäröivä suppea vanha kirkkomaa on mitä mielenkiintoisin. Tekisi mieli väittää, että siellä pinta-alaa kohti on eniten kulttuurihistoriaa Suomessa. Siellä lepäävät Jalmari Finne, Agathon Meurman, Tulenheimot, Kerpppolat, Ilmonit vain muutaman esimerkin mainitakseni.

                      Liukasialan kartano muistetaan jo Kaarina Maununtyttären ajoista. Vanhan muistomerkin paikalle Meurman-suku on perustanut oman hautausmaansa. Samanlainen, harvinaislaatuinen yksityishautausmaa on myös Epilässä Nokian vanhan tien varressa Kaarnilan kartanon väellä.

                      Tampereen monet hautausmaat jäivät tälläkin kertaa nuohoamatta, mutta sen sijaan suosittelen Taidemuseossa olevaa erikoisnäyttelyä. Harvinaisen paljon Suomen taiteen suurilta nimiltä sellaisia tauluja, joita harvoin on nähty. Kun taso lisäksi on erinomainen, oli käynti tuossa entisessä viljamakasiinissa mitä piristävin elämys paatuneellekin galleriaketulle.

 

Punkaharjun Retretti oli avattu vasta edellispäivänä siellä käydessämme ja näyttely oli vielä pahasti kesken ripustuksen. Sinänsähän Retretin koulurakennus on aivan erillään muusta Punkaharjusta, mutta hyvin se nitoutuu muihin seudun nähtävyyksiin, varsinkin tänä kesänä, kun sinne pääsee myös kultaisen höyryajan reittiä antiikkijunalla ja –laivalla. Itse koulurakennus tarjoaa ilmavan, valoisan seinäpinnan erilaiselle taiteelle. Pohjakerroksessa mainoksista suuresti supistuneen buffetin vastapäätä oli musta oviaukko. Kuka pahaa-aavistamatta – kylttejä ei näet vielä ollut – astui sisään, ilmeisesti pelästyi kunnolla. Kynnyksen ylityksellä käynnistyi monenlainen kolina ja kilinä, erilaisia valoja syttyi ja sammui ja vilkkui koko huoneen täydeltä. Ilmeisesti uutta kineettis-elektronista taidetta.

                      Kerrosta ylempänä oli yksi huoneellinen erään läänintaiteilijan muotosommitelmia. Ne alkoivat poliisin liikennevalvonnassa (ainakin kieltolakiaikaan) käyttämän piikkimaton näköisestä muodosta, sitten piikit suurenivat pitkin luokkahuoneen lattiaa aivan tiheäksi metsäksi. Seinillä sama teema toistui grafiikkana. Aivan huoleti voi olla, ettei kukaan yksityinen osta edes osaa tästä muodon variaatioiden kokonaisuudesta, ja toivottavasti julkisten tilojen ostolautakunta kävelee ohi. Kovin vaikea oli tutulle taiteilijalle – joka vasta asetti piikkejään näytteille – keksiä jjotakin ystävällistä sanottavaa, siksi vieraalta sanoma vaikutti. Lienenkö onnistunut, kun jotenkin yritin änkyttää: - Kyllä tämä on hyvin omaperäistä…

                      Mutta oli siellä ”kunnon” taidettakin. Ullakkokerroksessa debytoi lupaava Ateneumista viime keväänä valmistunut, kerrosta alempana oli Eero von Boehmin kirkasvärihehkuisia, puhtaan paletin maalauksia. Hyvin on Matissensa Pariisissa opiskellut ja hyvin päässyt irtautumaan isänsä seepianruskeasta. Nuoren von Boehmin näyttely Helsingissä keväällä sujahti epähuomiossa ohi, mutta Retretissä (ja Pinxissäkin) voi korjata vahingon. – Maininnan ansaitsee vielä Retretin erinomainen grafiikka. Tällä tarkoitan lähinnä Ilppo Heikurin kotimaista osuutta. Varsin paljonhan sinne oli tulossa lisäksi Salvador Dalinkin töitä, suureksi osaksi vielä pinossa lattialla, kun koulun remontti oli viivästynyt. Jos Savon Matilla ja Liisalla on ihmettelemistä ensin elektroniikkahuoneessa, sitten piikkisikahuoneessa, kyllä luulisin kotitorpan saunan lauteilla irtoavan Retretistä palattua muutaman äkkiväärän kommentin Dalinkin töistä, sellaista surrealistista erotiikkaa kun suureksi osaksi olivat.

 

Erkylän Omettta Hyvinkäällä edustaa kunnialla jo monikesäistä perinnettään. Pihalla on fantasiaveistoksia, joissa hullunkurisinta on niiden hinta. Navetan parvellakin pörrää muutama pakollinen kineettinen härveli, mutta muuten kokoelma on aivan asiallinen ja kiitettävä. Erityisesti huomaa akvarellien suuren määrän ja korkean tason. Yleensähän tämä kuvataiteen laji on viime vuosina joutunut varjoon, etten sanoisi epäsuosioon. Nyt se myös hintojen osalta kilpaili tasaveroisesti öljyjen kanssa. – Pari viikkoa myöhemmin uusintakäynnillä voin todeta, että punapilkkuja oli hintalappujen seutuville ilmestynyt ilahduttavasti, esimerkiksi ensimmäisellä käynnillä ostorajalle jääneet Antti Vuoren ja Elina Hakaniemen työt olivat sillä välin menneet. Tuumaaja voi siis pudota kuin entinen eno veneestä.

                      Punaisista täplistä kiinnostuneen on ensisijaisesti syytä etsiytyä Sysmään Suvi-Pinxiin. Olen joskus suhtautunut epäillen sen jonkin verran pikkusievään tasoon pienenpienine käsinmaalattuine kukkatauluineen ja ah niin naiiveine idylleineen, varsinaisista naivisteista puhumattakaan. Mutta he ainakin tietävät oikotien ostajien mielenkiintoon. Viikon kuluttua avajaisista oli runsas puolet lukuisasta näyttelystä jo punaisella ja kiinnostuneita ostajia parveili – nyt ei tosin enää jonossa kuten kuulemma avajaisissa. Hieman yllättävältä vaikutti, että eräät rahalaitoksetkin raskaammalla kädellä olivat osallistuneet tähän kilpaostantaan. Mutta hyvää mainostahan se toki on, kun koko kesän saa pankkinsa nimen tuontuostakin näkymään kesägallerian seinällä.

                      Ilmeisesti topografia on ollut pääsyynä Matariston perustamiseen. Suvi-Pinxin kävijät näet ajavat edestakaisin Matariston tilan muhkean navetan ohi. Tilan tytär opiskeli Ateneumissa ja kokosi muutaman kurssitoverinsa mukaan. Näytteillä on näin aina ollut nuorekas, välitön yleiskuva, mutta nyt tuntuu jo siltä, ettei tämän enemmästä välittömyydestä enää ole väliä. Marjo Lahtisen tyylikkäät klassiset graniittitorsot vaikuttivat kovin orvoilta muiden nuorten nerojen taideräjähdysten seassa. Navetan vintillä oli maalaustaiteen intiaaniulvahduksia. Kritiikeistä opin sen, olipa lehti miten oikealla tahansa, että heidän taidekriitikkonsa täysin rinnoin myös ulvahtelevat hurjimpia ääritaiteen reunoja ihaillen. Juuri ne luomukset, joista paikan päällä olisi sanonut, että kurittominta, osaamattominta ja yleisöä pahiten aliarvostavia ovat, juuri ne saavat näiden nuorten taideauguurien suurimmat ovaatiot. No niin, siis näitä taiteemme tulevia tienraivaajia – kritiikkien mukaan – oli siellä Matariston navetan vintillä. Pauno Pohjolainen ja Antti Niinimäki olivat ilmeisesti näyttelyä edeltävänä iltana heränneet. Puolitoistaneliöiset kankaat oli sitten puolessa tunnissa isolla pensselillä – ilman että pensseliä edes olisi sitä ennen puhdistettu – suhautettu täyteen sameavärisiä viivoja, jotka ehdottomasti eivät esittäneet mitään. Marjatta Tapiola edes tuo mieleen Åke Mattaksen taiteellisen vireyden, jos hän hieman hätäilemättömämmin jaksaisi roiskia sudillaan, mutta yläkerran pojista on totta tosiaan vaikea löytää mitään muita arvoja näin maallikon mielestä kuin katsoja synkkää aliarvostusta.

                      Osaavat ne vanhemmatkin roiskia. Olin lukevinani lehdestä, että Ossi Somma sai valtion taiteilijaeläkkeen. Hän on ahkerasti nähtävissä myös kesänäyttelyissä – muualla en kylläkään tämän kuvanveistäjän nimeen ole törmännyt. Hurjinta jälki on juuri Mataristossa.