Essi Renvall: Sinitukkainen nainen

(1957–) 1966, pronssi, korkeus 30 cm.

Essi Renvall lukeutuu merkittävien suomalaisten naiskuvanveistäjien kärkijoukkoon ja tienraivaajiin. Hänen muotokuviensa leimallisiin piirteisiin kuuluivat kokeilut erikoisilla ja 1940–50-luvuilla uusilla tekniikoilla. Pronssin osittainen värjäys on mukana myös Sinitukkainen nainen -veistoksessa. Muotokuviin lisätyt korudetaljit sekä teoksen pinnan rikas ja omintakeinen patinointi herättivät myös huomiota Renvallin työskentelytavoissa. Kriitikot ihmettelivät Renvallin kokeiluja, jotka rikkoivat perinteisen kuvanveiston värittömyyden ja pinnan sileyden ihanteita, eivätkä monet vanhemman sukupolven arvostelijat hyväksyneetkään taiteilijan monivärisiä muotokuvaveistoksia.

Sinitukkainen nainen oli alusta lähtien Renvallin omakuva, joka syntyi vuosien työskentelyn tuloksena. Taiteilija antoi sille nimen Sinitukkainen nainen vuonna 1972, jolloin se oli ensimmäisen kerran näyttelyssä. Renvall teki matkan Egyptiin vuonna 1951, jonka aikana hän tutustui huolellisesti Kairon museoiden aarteisiin. Matkan jälkeen tehdyissä teoksissa voidaan havaita muinaisen egyptiläisen taiteen muotokieltä ja värejä. Kuvanveistäjä itse näki yhteyden tavassaan värittää muotokuvia nimenomaan Egyptin taiteeseen.

Muotokuvan naisen hiukset tuovat mieleen muinaisten egyptiläisen naisten tukkalaitteet. Toisaalta kampauksessa näkyy piirteitä 1960-luvulle ominaisista pöyheistä tupeerauksista. Pronssia on värjätty hiusten, silmien ja suun kohdilta. Muotokuva on sijoitettu kivijalustalle. Veistoksen pää näyttää olevan ikään kuin kotelossa jäykän ja symmetrisen tukan keskellä. Pää on juhlallinen ja hievahtamaton.

Essi Renvallin mielestä jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla varapää. Hän itse teetti 1950-luvulla kallostaan ja kasvoistaan kipsimuotit, joihin oli saanut innoituksen egyptiläisistä hautakammioista löytyneistä faaraoiden kipsisistä ”varapäistä”. Juhani Kirpiläkin innostui Renvallin varapää-ajatuksesta ja pohti sitä Ohimennen-palstansa pakinassa Varapäämies vuonna 1988. Kirpilän mukaan kuvanveistäjän kannattaakin suosia varapäitä ja toivoa tilausten tulevan juuri omaan ateljeehen. Kirpilän oma pronssinen varapää sijaitsee taidekodin juhlaolohuoneessa takan reunalla. Hän kuvailee pakinassaan sen valmistumista kuvanveistäjä Panu Patomäen ateljeessa Heinolan lähellä.

Samassa kirjoituksessa Kirpilä näkee Renvallin Sinitukkaisen naisen varhaisena versiona taiteilijan Helsingin Eteläsatamassa sijaitsevan Rauhanpatsaan (1968) päästä. Ja kieltämättä, päiden muodossa ja asennossa on havaittavissa ilmiselvää samankaltaisuutta. Varsinkin naisten hiukset muistuttavat toisiaan, ne ovat myös Rauhanpatsaassa kypärämäisen jähmeät ja geometriset.

Taidehistorioitsija Tutta Palinin mielestä Sinitukkainen nainen voidaan nähdä Berliinin Egyptiläisessä museossa sijaitsevan kuningatar Nefertitin kuuluisan muotokuvan modernina versiona. Palin tuo esille kummankin veistoksen juhlavan symmetrian, josta voidaan kuitenkin erottaa mallien suupielten kevyet juonteet kertomassa väistämättömästä ikääntymisestä.

Pia Hyttinen

Lähteet:

Kirpilä, Juhani, ”Varapäämies”. Ohimennen – Pakinoita vuosilta 1962–1988. Toim. Matti Suurpää. Taidekoti Kirpilän julkaisuja 2. Suomen Kulttuurirahasto. Helsinki 2002, 190–96.

Kruskopf, Erik, ”Sodanjälkeinen kuvataide vuoteen 1960”. Ars – Suomen taide 6. Toim. Salme Sarajas-Korte. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki 1990, 76–111.

Palin, Tutta, Modernin muotokuvan merkit – Kuvia 1800- ja 1900-luvuilta Taidekoti Kirpilässä. Taidekoti Kirpilän julkaisuja 4. Suomen Kulttuurirahasto. Helsinki 2007.

Renvall, Essi, Nyrkit savessa. Weilin + Göös. Helsinki 1971.

RenvallSinitukkainennainenpieni